Tahdon oman kodin minne voisin tulla syksyllä koulun jälkeen. Saisin sulkea oven rappukäytävään, herätä kun posti tipahtaa luukusta. Syödä yksin aamupalaa sohvalla, lukea ensimmäisenä lehden ja imuroida silloin kun huvittaa. Käydä kaupassa ja miettiä miten rahat riittävät vuokraan. Saada juopua yksin olohuoneen lattialla katsellen koko perheen elokuvaa perjantaina.
Nyt tämä kerrostalo asuntomme tuntuu liian pieneltä viidelle, missään ei ole rauhallista ja tämä ei tunnu kodikkaalta. Tuntuu lähinnä paikalta jossa käyn nopeasti syömässä ja yöt nukkumassa. Tuntuu vieraiden ihmisten kohtaamispaikalta jossa minä olen lähinnä ulkopuolinen, salaisuudenhaltija ja jos tahtoisin voisin räjäyttää tämän perheidyllin taivaan tuuliin moniksi pirstaleiksi huudoiksi sanoiksi itkuksi, mutten halua. Näyttelen omaa osaani, pidän suun kiinni ja jatkan.

Ja mä lupasin huutaa niin että sulta menee kuulo kokonaan.

ja myös

etkö sinä lähde
minusta milloinkaan?

Taidan mennä hämilleni, solmuun ja häviksiin. Miksen osaa antaa mennö osaa pysty tai uskalla, melkeen sama. Toinen siinä lähellä valmiina ottamaan kopin kun kaadun, valmiina siinä lähellä. En uskalla kulkea kaduilla tietäen että ihmiset katsovat: "Onko sillä tyttöystävä?!"