Maistelen kesä sanaa suussani. Tulee mieleen kalliit jäätelökioskit joista ostan toisen pallon suklaata ja toisen minttua. Mieleeni muistuu myös viime kesän uimarannat, kun hiekkaa tarttui jalkapohjiin ja varpaiden väliin, se kun merivesi oli hitusen puhtaampaa ja kirkkaampaa ranta-alueilla.Muistan kesästä myös joka ikisen hyttysenpureman, laiturista tulleet tikut jalkoihini ja kuumuuden jolloin jokainen janosi vettä ja himoitsi varjoa.  

Tänä kesänä jokin on muuttunut.

Enää en ole vieraillut hiekkarannoilla enkä jäätelökioskeilla.
En ole nauranut kavereiden kanssa niin että mahaan sattuu.
Enkä ole saanut ainuttakaan tikkua jalkapohjiini.
Mutta valehtelisin mielelläni nauttivani auringosta, kuumuudesta ja rusketuksesta mutta se ei ole totta, auringon kuumuus saa minut voimaan pahoin jonka vuoksi en myöskään rusketu.
Illan viimeismpinä tunteina vasta uskallan hiipiä ulos, silloin kun aurinko on jo laskenut ja on huomattavasti viileämpää kuin päivällä.

Minä lasken päiviä siihen että saan taas mennä kouluun.

"Oletko typerä" joku voisi kysyä. Mutta ei en ole typerä, olen vain yksinäinen ja vain koulussa saan pidettyä lauman koossa. Nyt on surullista huomata että kännykkä pysyy äänettömänä hyllyn päällä. Olen kyllästynyt olemaan se joka soittelee ja tekstailee ensin  jotta saisi kännykän pirisemään.

Tästä syntyy taas toinen lause, näinkö helppo on unohtaa ystävä joka yrittää olla kaikille aina mukava?
Niin kai sitten, pitää opetella olemaan ilkeä, ehkä silloin joku soittaisi.

Tosin tuo äskön kirjoittamani saattaa kuulostaa lähinnä angstilta, marttyyriksi heittäytymistä mutta sitä se ei kuitenkaan ole.
Oikeastaan minä viihdyn yksin ja on välillä mukava antaa aikaa vain itselleen. Lukea monta kirjaa päivässä, tehdä ihan mitä itse haluaa ja sellaista mistä pitää.(kaikkein parasta ehkä se että ei tarvitse ottaa muita huomioon tai tehdä kompromisseja minkään asian suhteen. )

Anna hänen olla edes hetken mun.